Se ei pelaa, joka pelkää. Jotain tuon suuntaista kai ajattelin, kun launtaina 25.8 istahdin kotipihalla Espoossa auton kyytiin ja lähdimme kohti Tikkurilaa ja leiriä uuden venäläisen joukkueemme, SKIF Niznhi Novgorodin, kanssa. On niitä paljon pahempiakin asioita tehty ja tapahtunut. Jotain mielenkiintoista olisi silti edessä.
Tikkurilan urheiluhallin parkkipaikalla aloin etsiä katseellani keltaisen tai sinisen sävyisiä pukuja. No, eihän niitä tietenkään näkynyt, koska olin (erittäin pahan) tapani mukaan kymmenen minuuttia myöhässä ja kaikki olivat jo ehtineet sisätiloihin. Paikalla kuitenkin seisoi tutun näköinen bussi, ja siitä tiesin tulleeni oikeaan paikkaan. Eipä sitten muuta kuin kamat ulos autosta, rohkeus kasaan ja pää pystyssä kohti aulaa.
Vastaanotossa ei ollut valittamista. Marssin suoraan porukkaan, jossa jo paikalle tulleen suomalaiskolmikon seurassa oli suomalainen bussikuskimme sekä tuttu tulkki. Siitä se sitten pälyillen ja pikkuhiljaa lähti. Venäläiset tuntuvat olevan uusien tuttavuuksien edessä kuin suomalaiset, eivät varmasti puhu sanaakaan liikaa. Eka illan treeneissä me suomalaiset olimme vielä aika keskenämme, mutta hyvin pian porukka alkoi tulla tutuksi ja juttu luistaa yhteiseen kieleen nähden jopa uskomattoman hyvin. Toistaiseksi peruskommunikaatio koostuu kapteenin kohtalaisesta englannista, minun vähänlaisesta venäjästä, koutsin fläppitaulukielestä sekä erittäin luovasta elekielestä. Mutta motivaatio kielen kehittymiseen on korkealla ja pelikaverit ovat innokkaita uusien sanojen ja ääntämisohjeiden opettajia.
Heti toisena päivänä oli peli Bluesia vastaan. Tapahtuma ei ollut ainoastaan kauden ensimmäinen ottelu meille kaikille vaan myös ensimmäinen jäätapahtuma uuden joukkueen kanssa. Valmentaja ei ollut nähnyt meitä jäällä, meillä ei ollut hajuakaan uuden joukkueen tasosta, vastassa oli oma vanha joukkue... vatsassa oli kohtalaisen kookas perhoslauma. Alku oli vaikeaa, mutta alhaaltahan pääsee vain ylös ja siitä sitten lähdettiin kapuamaan portaita ylös. Loppuleiriä kohden pelit kyllä paranivat, mutta ei se tarkka taktiikka ihan täysin yhteinen vielä ole.
Jääharjoittelun makuun pääsimme vasta keskiviikkona, koska maanantai ja tiistai kuluivat viisuminhakupuuhissa Venäjän lähetystöllä. Homma oli... no, todella vaikeaa. Mikäli meinaa matkustaa Venäjälle ja vain mahdollista, suosittelen lämpimästi viisumin hakemista vaihtoehtoisia mahdollisuuksia käyttäen. Mutta siihen jääharjoitteluun palatakseni, yllätys oli positiivinen. Valmentaja todellakin osaa asiansa: treenit oli hyvin suunniteltu ja palaute tuli suoraan. Eihän siitä palautteesta juuri mitään ymmärtänyt, mutta äänensävystä kai jotain pystyi päättelemään...
Isoimmat haasteet kommunikaatiolle tulivat Noran nilkkavaivan mukana. Ruuminosat toki pystyy eleillä osoittamaan, mutta onko se kipu nyt sitten viiltävä, pistävä vai särkevä, miten se on kehittynyt ja mikä aiemmin on ollut vastaavassa tilanteessa ongelmana jne... hyvin siitä kuitenkin loppupeleissä selvittiin. Lääkärimme Olga osasi asiansa. Bussimatkoilla oli aikaa harjoitella kiekkokieltä ja niinpä pelipalavereissakin sai loppuviikosta jo jotain kiinni. Karon korviin asti ulottunut hymy oli todella näkemisen arvoinen kun hän viimeisen pelin viimeisellä erätauolla tajusi ymmärtäneensä koutsin kehotuksen lyhyemmistä vaihdoista. Sanomattakin lienee selvää, että äänekäs suomennos lauseesta tuli samantien. Mitä sitten, vaikka valmentajan viimeiset vinkit olivat vielä kesken, tärkein oli jo poimittu.
Pääpiirteissään leirin suurin shokki oli se, että sitä ei juuri ollut. Myönnän, että ennakkoluuloja oli ehkä turhankin kanssa, mutta kyllä asioden sujuminen noin hyvin silti yllätti. Eri asia sitten on, miten elokuva jatkuu kun maa vaihtuu. Vaikka joukkue onkin ulkomainen, on se tietysti täysin eri asia olla kotimaassa, jossa urheilun ulkopuoliset asiat saa hoidettua omalla kielellä, ruokailussa on sitä tuttua makaronilaatikkoa ja iltavapaillakin pääsee ihan oikeaan kotiin.
Hyvällä mielellä ja positiivisella asenteella aion kuitenkin astua huomenna Pasilasta Tolstoi junaan 18.33. Parit hauskat läksiäiset on vietetty, ihmisiä tulee varmasti ikävä, mutta mahdollisuus on mielenkiintoinen. Moskovaan saavumme aamulla ja siellä ei auta kuin toivoa, että pelit täällä sujuivat sen verran hyvin, että joku on vastassa asemalla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti