Uralille

Pehmee lasku alkaa olla takana ja huomenna lähdetään syvemmälle Siperiaan. Kun eka askel astuttiin Suomessa näiden kanssa ja toinen täällä kuitenkin kohtalaisen länsimaistuneessa Moskovassa niin voi sanoa, että eipä sitä juuri pehmeämmin olisi voinut alottaa. Tietenkin täälläkin jotkut asiat on kiristelly, mutta pääsääntösesti on mennyt yli odotusten. Mutta nyt tosiaan treenipelit on pelattu, ja Uralin lento lähtee huomenna iltapuolella. Reissu tulee kestämään kaks viikkoa ja sinä aikana on kuus ekaa sarjapeliä. Matkassa eniten näin etukäteen jännittää just se matka. Ei mulla ikinä mitään varsinaista lentopelkoa ole ollut, mutten toisaalta ihan väkisinkään venäläiseen koneeseen ole itseäni änkenyt.

Moskovan ajan ravintopuolesta voisi mainita, että ruokaa on saatu ja omat paikkavalinnat on enimmäkseen onnistu. Japanilaisia ravintoloita on muuten suhteessa melkeinpä yhtä tiheeseen ku suomalaisissa kesätapahtumissa metrilakutiskejä. Eli ei ihan yhtä tiheeseen ku kaljatelttoja tai makkaraperunapaikkoja, mut noin joka viides silmiin osuva ravintola tuntuu olevan jonkunasteinen japanilainen keittiö. Tai sitten niihin vaan kiinnittää huomiota. Paikallisen keittiön ravintoloissa moni ruoka on hyvää, mutta jollei oo ihan varma mitä tilaa, voi tulla ikäviä yllätyksiä. Niinkin on kaynyt.

Vapaalla

Aina sanotaan, että Amerikassa kaikki on suurta ja mahtavaa. Mutta punanen tori sekä venäläiset kirkot, puistot, konserttisalit ja stadionit on kyllä todella valtavia. Lauantain aamutreenin jälkeen lähdettiin nyt jo tutummalla metrolla kaupungille paikkoja kattomaan, ja olihan noi kaupungin vakkarinähtävyydet kieltämättä komeita.
Punaselta torilta jäi kaiken sen rakennusten värin ja koon lisäksi mieleen hääparien määrä. Niitä oli ihan älyttömästi!! Tais olla noin kymmenen minuutin välein ku pareja putkahti kirkon ovesta ulos. Toisaalta, kai täällä niitä naimisiin meneviä ihmisiä riittää joka lauantaille ja St.Basil’s on varmasti spesiaali paikka spesiaalille juhlalle. Melko perusjapanilaisen olosia seurueitakin osu meidän retken ajalle useampi. Lenin mausoleumi oli kiinni ja Gum tavarataloon ei viittitty mennä, joten torilta jatkettiin käppäilyä Kremlin laitaa pitkin ja parin koukun sekä pysähdyksen jälkeen tultiin Arbad kadulle, jossa meille annettujen vinkkienperusteella on ”elämä”. Kyllähän sitä siellä olikin. Fiilis siellä on aika sama ku muissakin suurkaupungeissa, jahetkeks melkein unohti missä maassa oltiin. Melkein tulee siitä, että neuvostoarmeijatavara - ja maatuskamyyjiä oli hyvin tiheeseen. Noihin tän maan armykamoihin ei kyllä hirveellä intohimolla suomalaisena suhtaudu. Ravintoloita ei kyseiseltä kadulta ollut vaikea löytää ja Hard Rock Cafessakin poikettiin sen verran, että yhet juomat juotiin. Tunnit kulu johonki käsittämättömän nopeasti, mutta suunnistus onnistui matkalla yli odotusten, minkä vuoksi sopivaan aikaan löyty juuri oikean linjan metroasema.




Sunnuntain ajelu oli peruttu, joten nukuttiin pitkään ja käytiin tässä lähibasaareilla kattelemassa meininkiä. Ympäristö oli hieno, paikka ihan ok ja aurinkoisella kelillä torilla kävelyhän on aina hyvää ajanvietettä. Piraattituotemarkkinat kukoisti, mutta vielä enemmän oli tarjolla taidokasta käsityötä, turkiksia ja tietysti taas niitä armykamoja. Kaupanteossa tinkiminen oli luonnollisesti kova sana.










Ostaisko karhun vai kolme?





Erään CD kauppiaan kanssa käytiin päivän luovin keskustelu. Täällä on ollu sellanen paikallinen biisi, jonka kuulimme eka kertaa jo junan radiosta aamuherätyksenä saapuessamme Moskovaan. Kappaleella on siis tietty muistoarvo. Lisäksi se on nyt kuultu radiosta pari kolme kertaa, ja se on oikeastaan hyvinkin kuunneltava. Nyt meilla Karon kanssa oli tavotteena löytää CD, jolta kappale löytyisi. Lienee selvää, että biisin nimestä meillä ei ollut hajuakaan, esittäjästä vielä vähemmän. Rytmi ei oo ihan niin veressä, et hyräily onnistuis, joten siinä sitten selitin.. sellanen, jossa laulaa yks mies ja yks nainen..soi radiossa.. sitten se myyjä soitteli niitä levyjään varastetulta autoradiolta näyttävässä laitteessa..ja koomisinta koko jutussa oli se, että lopulta se onnistu!! No, me tietty voittajina mentiin sitä sitten kavereille heti soittamaan ja ehkä siinä neljännen kerran kohilla rupes oleen aika lähellä ettei läppäri lentäny seinään... paikallineneuropoppi ei meinaan oo ihan Noran suokkarikuunneltavaa...

Tän paivan lenkillatapahtu jotain täysin odottamatonta: multa tultiin kysymään suuntaohjeita johonkin paikkaan. Toimin siinä niinkuin ihminen shokissa kai toimii, eli ihan normaalisti vastasin, että sori, en osaa auttaa. Sitten jälkikäteen se vasta iski. Näytänkö mä todella NIIN paikalliselta, että multa kannattais kysyä neuvoa!?!? Kaverit yrittää kuittailla että kyllä, itse en myönnä.

Ikkunanpesua

506 ikkunaa...(ja vaha yli)

Toinen outo juttu tällä viikolla on ollut se, kun me jäätiin ihan oma-alotteisesti junnujen kanssa iltapäivän tekniikkajäille. Tai siis ei me siinä mitään hirveän outoa nähty, mutta koutsi oli hyvin hyvin yllättyny, positiivisella tavalla kylläkin. Ei taida olla ihan normaalia tehä täällä extraa tolla tavalla. No, meillähän ei oo elämää ni sinne jäätiin. Katotaan sitten myöhemmin ku paikat on tutumpia, mutta nyt oli kyllä itseasiassa todella hauskaa jäädä! Illalla on sitten vielä kuitenki hyvin aikaa kattoa muutama jakso Pako sarjaa, joka muuten on ollu tän loppuviikon hitti-iltaohjelma. Toisilla se katsominen on venynyt vähän pidemmällekin yöhön ja toinen tuotantokausi alkaa olla selvitetty, ku se nyt ei vaan oo niin helppoa lopettaa kesken...

Naiden narujen tarkoitusta ollaan kovasti mietitty...

Terveeksitoteemista ja pelejä.

Näin reissussa sitä oppii entistä enemmän arvostamaan Suomen terveydenhuoltoa. Kaikille tänne pelaamaan tuleville ulkomaisille tehdään terveystarkastus, mikä sinänsä on ihan normaalia. Maanantaina se sitten oli meillä ohjelmassa. Melkoinen kokemus, josta voisi kirjoittaa paljonkin. Mutta sanottakoon vain, että me kolme muuta olimme hyvin onnellisia Koijan tietotaidosta. Ilman hänenlaistaan sairaalassa normaalioloissa työskentelevää ammattilaista olisi voinut olla onneton olo. Laitetaan kädet tiukasti ristiin, ettei tarvitse kiirellä ikinä kyseisen alan paikkoihin mennä.

Tällä viikolla ollaan pelattu pariin kertaan myös paikallisia poikajoukkueita vastaan. Eka pelin halli oli eri osassa kaupunkia, enkä tiedä matkan tarkkaa pituutta, mutta bussilla sitä ajettiin puolisentoista tuntia. Eli kyllä tän kokosessa kaupungissa aikaa matkustamiseen kuluu, varsinkin kun se ruuhka tosiaan on Manskun neljän ruuhka x aika monta. Etukäteen vähän jännitettiin, millanen ajoneuvo tulee olemaan, mutta osoittautui hyvin kelvolliseksi. Tällä kertaa oli sellanen tarrojen perusteella Saksassa aiemmin liikkeennöinyt auto, jota ei se sentään ihan loppuun asti ollu kulutettu. Mitä nyt reunimmainen takapenkki mun alla tuntu olevan ihan kunnolla irti alustastaan.
Perillä odotti siisti halli, jossa jopa saniteettitilat oli hienossa kunnossa. Kaukalo oli semmonen lentokenttä, ettei monesti aikasemmin niin isolla kentällä ole tullut pelattua, mutta jää oli erinomainen. Ei mitään jäänajoja välillä vaan suoraan 2*40minuuttia ja vastustajajoukkueen kakkoskoutsi tuomarina. Homma tuntuu olevan yleisempääkin niin, sillä tän päivän pelissä meidän leiriajan kotihallissa Spartakia vastaan tuomarina toimi meidän kakkonen. Molemmat pelit todella yllätti siisteydellään ja sillä, ettei hermostumisia ollut yhtäkään puolin eikä toisin. Ensimmäinen hävittiin 3-2, toinen vähä enemmän. On noi venäläiset junnut kyllä ihailtavan taitavia, vaikkakaan puolustaminen ei hirveästi ketään kiinnosta.

Viikonlopun turistikierroksella oltiin ilmeisesti niin kiinnostuneita, että tulevalle sunnuntaille on luvassa uusinta ja tällä kertaa itsensä seuran presidentin henkilökohtaisella opastuksella.








Treenisali

Ylakatsomon paikat...

Huomaa naisten kenkamuoti

Voihan V!!

Vesi, vessapaperi ja visan vingutus ovat asioita, joiden olemassaoloon en kotioloissa niin kiinnitä huomiota. Tai siis ne kuuluvat siihen siivouskategoriaan, eli juttuihin, joita ajattelee oikeastaan vasta sitten kun ne puuttuvat tai ne eivät ole mahdollisia. Ja voin sanoa, että täällä niitä on tullut ajateltua...

Kuitenkin, edellämainittuja asioita lukuunottamatta viikonloppu sujui hyvin. Lenkki, shoppailua(tai no..), metromatkailua, lentispeli, nähtävyyksiä... Lauantain vastaisena yönä heräsin kulkukoirien tappelun ääniin, ja kun olin kahennentoista kerran kuullu autohälyttimen ehti jo käväistä ajatuksissa, että mietitäänpä sitä lenkkiä vielä. No, aamulla kaikki näytti paremmalta. Ei satanut, ja ikkunasta katsottuna joenvarren lenkkireitti näytti selvältä. Silmiin osui jopa jääkiekkokaukalo ja pari futiskenttää. Toi jotenkin turvallisemman fiiliksen, ja olihan asiaa sitäpaitsi kysytty ja meitä oli monta. Loppujen lopuksi juoksu oli hyvä kokemus. Koko matkan toisella puolella oli joki, toisella puisto ja komea linnan reuna. Kun vielä kääntöpaikka osui jättimäisen vanhan kirkon pihaan, ei maisemissa ollut valittamista. Siis jos historiallisista rakennuksista nyt sattuu pitämään.

Sama vaikuttava rakennustyyli jatku metroasemilla. Näyttihän alhaalla melko erilaiselta kuin Ruoholahdessa, ja kyllä matkalla tuli tarkkana oltua. Älyttömän määrän ihmisiä toi systeemi liikuttaa ja vaunut ajaa melkosta kyytiä. Sen verran täristää, ettei kannata yrittää surffata käytävällä vaan pitää ihan kunnolla jostain kiinni. Linjan vaihto onnistui ja edestakasin päästiin sukkana aina oikeaan paikaan, vaikka suunnitelma harha-ajon varaltakin oli tehty. Yksinkertasempia linjat tuntuu olevan kuin Lontoossa.

Itse metroajelua vaikeampaa meinas olla löytäminen asemalta Olympiskii areenalla. Usko meinas loppua kun ensimmäinen miliisi, jolta suuntaa kysyin, ei osannut neuvoa. Tilanteen kuitenkin pelasti siihen samaan keskusteluun jostain tupsahtanut hampaaton ja harmaatukkanen hieman pelottavannäköinen mies. Alkusäikähdyksestä toivuttuani herra osoittautui kuitenkin arvokkaksi, sillä hän tiesi reitin suoraan. Melkein kulman takana se halli sitten olikin. Suomi-Espanja peli oli tiukka, mutta päättyi ah niin harmittavaan lopputulokseen. Hyvä taistelu kuitenkin, ja elämäni ensimmäinen kunnollinen live kokemus suomalaisesta lentopallosta olisi voinut olla huonommassakin paikassa. Toista välierää ei jääty kattomaan, jotta paluu onnistu vielä kohtalaiseen aikaan.

Nähtävyyskierroksesta kapteenimme Victorian opastamana mainittakoon taas se ajotyyli ja ne turvavyöt. ”Ei ei ei ei ei, täällä EI KÄYTETÄ turvavyötä. Aina te suomalaiset laitatte ne. Meidän liikenne on niin tukkoista ja vauhti hiljanen, että turvavyöt vaan haittaa”. Sanon vaan, ettei se ihan siltä tuntunut siinä Moskovan kuoppasella kehätiellä, jossa pujoteltiin autoja oikealta ja vasemmalta satasen vauhdilla. Eikä myöskään siinä kun jonoon kyllästyneenä tehtiin yht’äkkiä uukkari keskellä vilkasta liikennettä. Pelotti jopa enemmän ku omassa kyydissäni! Se turvavyö meni kiinni taas ”ihan vahingossa vanhasta tottumuksesta” heti eka pysähdyksen jälkeen. Mutta vaikuttavaa ajoa kyllä naishenkilöltä!

Muodikasta

Jos ei pidä vaatteesta niin sitä ei käytä normaalioloissa. Jos taas jotain vaatetta käyttää, sitä hyvin todennäköisesti pitää myös tyylikkäänä ja suo samantyylisen asun olevan myös toisten päällä. Jos taas jatkuvasti käyttää jotain vaatetta normaalioloissa, vaikka pitää sitä todella rumana, on tyhmä. Mutta tyhmiä nää paikalliset eivät ainakaan ole, päinvastoin. Tällä päättelyllä me vedettiin rohkesti päälle alkuviikosta saatu uus joukkueen verkka-asu. Se on ihan järkky! Mut maassa maan muodin mukaan... sitäpaitsi tota verkka-asua lukuunottamatta pukeutuminen paikallisilla on kyllä oikeesti erittäin tyylikästä.

Normaalipäivänä herätyskello pirahtaa puol seiskan jälkeen. Ammutreenit on 7.30-9.45 ja pienen eväs/lepotauon jälkeen jatketaan 11.30. Siitä mennään taas pari tuntia lisää, joten alkupäivä kuluukin näppärästi treenikeskuksessa. Jäällä siitä ajasta ollaan yhteensä reilu kolme tuntia. Fiilis jäällä on viime päivinä ollu melkosesti parempi ku eka kerralla. Uudet treenit ei useimmiten kyllä ihan eka selostuksella vieläkään aukee, palaute tekemisestä vielä vähemmän.


Ei mitenkaan vankilassa olla...



Kolmen aikaan lähdetään porukalla ruokaileen muumitalon näköseen ravintolaan, jonne ajaa autolla kymmenisen minuuttia(kävelis ehkä kuus, jos uskaltais päivittäin laittaa henkensä alttiiks tossa tienylityksessä). Ruoan maussa ei oo valittamista, mahatauti on vältetty ja vatsa on tullu useimmiten täyteen. Tai siis ainakin nyt, kun pikku ongelmien jälkeen ollaan onnistuttu selittämään myös Noran kala-allergia ja Koijan lihansyömättömyys. Illalla erinäistä hengailua, ruokakaupassa käyntiä (josta muuten löytyy toisinaan ihanasti joitain tuttuja tuotteita) ja näin alussa asioiden hoitoa.

Kavereitakin loytynyt

Eilen kyselin lippuja lentopallon EM-välieräpeleihin, seuran ihmiset lupasivat niitä hoitaa ja nyt on liput kourassa. Näyttäsivät olevan vieläpä ihan kentän laidalle. Sen verran hieno suoritus Suomen miehiltä, ettei sitä väliin voi jättää jos kaupungissa kerran on. Lauantaina on vapaata, joten silloin sitten metro tutummaks, nähtävyyksiä kattoon ja illalla peliin. Go Suomi!