Tänään opittiin taas jotain uutta maan liikennekäyttäytymisestä (ja hierarkiasta). Aiemmin kun on useammankin kerran huomioinut sen, että hälytysajoneuvon pillien piiputus ei missään määrin tunnu velvoittavan kanssa-autoilijoita antamaan tilaa, varsinkaan ruuhka-aikana. Tänään sitten tuli vastaan sinipillinen musta mersu muutaman muun mustan mersun saattueessa. Vauhtia oli mittareissa melkoisesti ja mikä oudointa, tilaa tuli. Me katottiin, että nyt on isompikin tilanne päällä. Kuskimme Uliana kuitenki valaisi nauraen asiaa; kappas, kaupungin johto se siinä vaan matkustaa lounaalle. Samainen auto saattueineen ja odottavine kuskeineen löytyi miesten pelistä lähtiessämme myös hallin takaoven edestä. Ei nyt ihan sisään asti ollut ajanut, mutta niin viereen, ettei kyllä montaa senttiä lähemmäs olisi enää päässyt. Niinhän se täällä menee, joilla on valtaa, todella on sitä ja se ulottuu kaikkeen.

Treenien osalta on ollut erilaista. Ykköskoutsimme on alle 18-vuotiaden maajoukkueen matkassa, joten apuvalkut pitää treenit. Osaavia ja mukavia kavereita kyllä, ei siinä mitään, mutta ilmeisesti pilli on hivenen epäkunnossa eikä fläppitaulua oo jätetty.. tässä vaiheessa jo nyt jotenkin menee, mut jos heti alussa olisi pitänyt kaikki tajuta pelkän selostuksen perusteella, olisi jäällä palloillut muutama tumput suorassa seisova ja treenit sotkeva suomalainen.

Ps. pahoittelen säätämistä muutaman kommentin kanssa. Tuntuu menevän write ja delete sekasin tällä kielitaidolla...

Suosittu suomalainen

Onhan siihen asiaan jo Suomessa törmänny, mutta ei sitä tajunnut kuinka todella suosittu näyttelijä Ville Haapasalo täällä onkaan. Ei ole yksi eikä kaksi kaupan näyteikkunaa, jossa häneen kuvaansa törmää. Myös bussimainoksissa naama näkyy, mutta kaikkein mielenkiintoisin yhteys on kuitenkin lauantaisin telkkarista tuleva paikallinen kehitelmä ”Tanssii tähtien kanssa” ohjelmasta. Täällä se on ”Jäätanssii tähtien kanssa” ja ohjelman ehdoton ykköstähti on toistaiseksi ollut suomalainen Ville! Pari on ollut ykkönen tai kakkonen ainakin kaikkina niinä neljänä tai viitenä kertana kun olemme ohjelmaa katsoneet. Paikallisten mukaan ohjelma on joka puolella maata hyvin suosittu ja asiaa on uskottava kun joukkuekaveritkin tietävät aina tarkkaan mitä on tapahtunut, kuka kukin on ja ovat haltioissaan Haapasalosta. No, mukavahan sitä on ollut seurata. Hyvä formaatti muutenkin, muttei nyt ehkä ihan suoraan kuitenkaan muualle kopioitavissa... aika harvassa meinaan taitaa olla ne maat, joista löytys Venäjän tapaan parikymmentä taitoluistelun MM- tai Olympiamitalistia (tässä ohjelmassa siis alussa 10+10 paria).

Viikonlopusta ollaan selvitty melko hyvin, jos nyt ei lasketa pientä eksymistä lenkillä ja tietämättömyyttää kellojen siirroista... lenkillä muuten löytyi lopulta mahtavat ylös isolle kirkolle menevät rappuset, jotka saattavat pestä jopa Pispalan puuportaat. Ei sillä, että pituutta välttämättä olis ihan yhtä paljon, mutta askelten asettelu sellaseen kohtaan ettei näistä puuportaista mene läpi lisäsi haastavuutta huomattavan paljon.

Vierailijoita

Viimesen viikon aikana ollaan saatu kuulla havaintoja tästä paikasta tuorein suomalaisajatuksin. Lauantaina pari silmäparia putkahti suoraan Helsingistä Nizhnin keskustaan kulkematta minkäänlaisten orientaatiopisteiden kautta kun mun ja Noran poikakaverit tulivat kylään. Kai se aina vähän shokeeraavaa on tulla, hei, Venäjälle, mutta jopa nämä kaks melko ennakkoluulosta kaveria selvis ja jopa yllätty. Samalla me täällä olijat huomattiin kuinka joihinkin asioihin on jo tottunut niin ettei niihin enää niin kiinnitä edes huomiota. Tälläsiä asioita on mm. rappukäytävät, siivoojamummot hallilla, Ladojen ja Lexusten sekä luxusasuntojen ja rämärakennusten kontrasti, pankkilainojen korkea korko ja se, että se on ihan tavallista ostaa kioskista tai kaupasta yks olut ja avata se sitten heti siinä kassan jälkeen ja juoda kadulla janojuomaks.


Viikon treenit on ollu taas erilaiset ku viime viikolla. Luisteltu joo, mutta kuntopiireissä muut liikkeet lisääntyny ja kyykkyhypyt vähentyny. Tänään illalla on sitten taas peli paikallista poikajoukkuetta vastaan, ja kohtahan se sarjakin jatkuu. Huhuja on kuultu, että Moskovan joukkueen jenkeistä yks on jo lennätetty kotiin kun taso ei riittänyt. Meille kuitenkin on tullut luottoa, ainakin toistaiseksi...

Ilmiöitä

Tässä kun ollaan kaduilla tallusteltu ja muutamina viikonlopun päivinä istuttu iltaa paikallisten joukkuekaverien kanssa, on tullut törmättyä mielenkiintosiin asioihin ja tapakulttuuriin.

Ekana vois mainita lemmikit; yks päivä vastaan tuli mies, joka siinä pokkana kuskas remminsä päässä minkkiä! En sitten tiedä oliko se ihan seuraeläimeks hommattu (jollekin joka tykkää puremisesta ja terävistä kynsistä) vaiko kotona siistikarvaiseksi kasvatettavaksi turkikseksi vaimolle. Siihen krokotiiliin, joka kesän Aamulehden mukaan on tippunut kahdesti kymmenennestä kerroksesta tässä kaupungissa ei sentään vielä olla törmätty.

Toinen ja vähintäänkin mielenkiintonen asia ovat illanistujaissnäksit. Ei mitään wingsejä, tortilloja, salsaa, sipsejä, dippikastikkeita, salaatteja eikä edes patonkia... ihan vaan todella suolasta LETITETTYÄ juustoa ja vakuumipakettiin pakattu kokonainen hyvin suolattu ja ilmeisesti kylmäsavustettu rasvainen kala (lajista en vieläkään ole päässyt selvyyteen). Maistettu on kyllä, mutta siihen se todellakin jäi...

Kyykkyyn ja ylös, se on ollu tän viikon juttu. Peleistä on parin viikon tauko, joten nyt ollaan sitten harjoteltu kovempaa. Reilu tunti kuntopiiriä ja sitten pari tuntia jäällä siihen päälle. Kiekot on mukana välillä, välillä ei. Ihan hyvä juttu tää kyllä on ollu, mutta ekojen kykkyhyppytreenien jälkeinen päivä oli melkosta ankkakävelyä. Mutta sitähän sanotaan, että sillä se jumi lähtee millä se on tullutkin, ja niin se sitten parien treenien jälkeen lähti.

Alkuviikolle sattu myös eka Niznin miesten joukkueen, Torpedon, kotipeli. Halli on kuulemma aina täys ja jo aamulla kun katto omissa treeneissä ympärilleen niin pysty kuvittelemaan, että fiilis varmasti tulee olemaan aika katossa. Niin se kyllä sitten olikin. Huuto, vihellus ja torvien soitto jatku alusta loppuun, täydet 60 minuuttia. Välillä voimakkuus vähän aleni, mutta vaan voidakseen nousta takas todella korkeelle.




Itse peli oli vauhdikasta ja välillä väläyteltiin näyttävillä yksilösuorituksilla. Taklauksia ei ihan hirveesti ollut, mutta kiekkoa pyrittiin pitämään ja päätyynheitot oli melko vähissä. Torpedo hävisi pelin lopulta 2-4, mutta kannatti kyllä ehdottomasti mennä.



Fanikatsomo muuten esitti huikeeta kannustusta läpi pelin ja mielenkiintonen yksityiskohta oli se, kun muutamaa minuuttia ennen pelin loppua lähteville katsojille ruvettiin huutamaan. Samanlaista rytmikästä kädellä osoittelua kun suomessa vaikkapa niissä tietyissä tilanteissa, joissa kiekkokatsomossa huudetaan nuijaa tai sikaa. Sanoista en niin tiedä, mutta koko katsomo pysy hyvin samassa rytmissä. Sen verran valokeilassa lähtijä oli, ettei itselle taida tulla enskään kerralla mieleen lähteä ruuhkaa pakoon..






Bongaa tutut...


Autokyyti kotiin pelasti siltä tuskalta ja hikisyydeltä, joka olisi odottanut niissä kaikissa ylitäysissä liikennevälinessä, jotka hallin suunalta lähtivät. Muutenkin peleissä kyllä olut virtaa kohtalaisesti ja porukka sen verran miesvaltasta, että taitaa olla parempi suosiolla jättää ne bussimatkat kotiin siihen aikaan illasta melko vähiin.




Värit kyllä viittaisivat erääseen Tamperelaiseen jengiin...

Linja-autossa on tunnelmaa....

Ai että julkisiin tiellä kulkeviin liikennevälineisiin täällä... ei todellakaan! Vähän sen suuntanen oli ajatus ennen ku sitte olikin ikään kuin pakko päästä hallille. Tai siis kai täältä oveltakin olisi haettu jos oikein olisi vinkunut, mutta onhan se ihan eri vapauden tunne ku pääsee ite liikkumaan koska haluaa ja mihin haluaa eikä sitä kuskausta loputtomiin jaksa. Ja koska eka kerta on aina eka kerta, niin jopa minä olin ajoissa lähdössä ja aikaa oli muutenkin varattu niin, että sitten tosiaan oltiin ainankin ajoissa hallilla. Mutta parempi niin.

Pysäkin ohi tuntuu kulkevan monta linjaa ja tiheeän, mutta oikeaan pikkubussiin astuminen ei täällä apurinamme toimivan Nikolain selkeiden ohjeiden jälkeen ollut kovin vaikeaa. Julkisia välineitä sitten on mistä valita; on isobussi, pienibussi, minibussi ja trolleibussi. No joo, meneehän tuolla muualla sitten lisäksi ratikoita ja kaupungin ”alaosassa” metro, muttei tällä hallin puolella kaupunkia, jossa siis kaikki asumme.

Astuimme Karon kanssa samalta Sparin pysäkiltä autoon, jonka sisältä löyti tsägällä ja onneksemme myös joukkueen maalivahti Nadja. Poisjääntipysäkkiä ei siis tarvitsisi jännittää. Maksu tapahtuu käteisellä kymmenen ruplan kertamaksulla ja täytyy todeta, että täyteen ahdetussa pikkubussissa matkustajien välinen yhteistyö toimi ihailtavasti. Kukaan ei tietenkään mahtunut liikkumaan, mutta takana olevat matkustajat heittivät sujuvasti kympin eteenpäin ja sieltä se vaihtoraha ja lippu sitten matkasi kädestä käteen ja takasin sinne

takaosan alkupisteeseen.Kyytikin oli kohtalaisen tasaista, toisin kuin Nadjan kertoman mukaan trolleibussissa. Sitä ei ole vielä tullut koitettua, mutta nää pienet autot on kamalan näppäriä ja

mukavia silloin kun eivät ihan täynnä ole. Julkisen liikenteen toimivuus on yllättänyt ja kartalle aletaan päästä muutenkin kaupungin aluella.

Pikkubussi

Hajonnubussi

on

Saapuminen Nizhniin oli melko mielenkiintonen, mutta myös mielekäs. Ei nyt voi sentään sanoa, että tuntuisi kuin kotiin olisi tullut, mutta jotain sinnepäin kuitenkin. Kaupungin alkupäähän tulimme vielä valosan aikaan, joten maisemasta sai jotain kuvaa. Ei ollut valittamista. Kaupungin läpi virtaa kaksi jokea, Neva ja Oka. Tämä yhdessä vaikuttavan näkösen Kremlin ja jokilaivojen kanssa ehkä teki ensivaikutelmasta erityisen hyvän.



Todellinen iso yllätys oli saapuminen hallin pihaan. Kaikkien näiden paikkojen jälkeen, joissa olemme täällä olleet, oli halli jotain uskomattoman hienoa. Iso, länsimaiselta näyttävä paikka, joka on juuri remontoitu lähes kokonaan. Seuraavan päivän treeneissä sitten tarkempi tutustuminen.













Halli oli siis hyvä, mutta sieltä lähdön jälkeen se toinen varsinainen jännitys alkoi. Missä ja millaset on asunnot, ja onko siellä nyt vihdoin ne nettiyhteydet... aina kun auto hidasti, nousi pulssi muutamalla kymmenellä lyönnillä. Pari harhaan ajoa toi tilanteeseen lisäjännitystä ja aiheutti keskusteluihin todella pahaa hämmennystä. Kun lopulta pysähdyttiin ja noustiin autoista, ei se mieli ihan hirveän korkeella ollu. Mutta ulkonäön ollaan täällä aiemminkin huomattu hämäävän ja pimeellä paikat näyttävät erilaiselta, joten ei vielä siinä vaiheessa kannattanu luovuttaa. Niinhän se myös meni, että sisältä paikat näytti huomattavasti paremmalta. Rappukäytäviin ja rakennusten pintaremonttiin panostaminen ei tunnu kiinnostavan ketään, mutta omaa kämpää kyllä rempataan innolla ja tietenkin rahatilanteen mukaan.

No, ei ne asunnot nyt varsinaisesti vierekkäin ollu, kuten ei myöskään ihan viiden minuutin kävelyetäisyydellä. Lisäksi paikoissa oli eroa, ja tietenkin kaikilla meillä sama ykkösvaihtoehto. Homma meni lantin heitoksi, kun ei mitään reilumpaakaan keksitty. Jako saatiin tehtyä ja päästiin kantaan kamat sisälle. On sitä hetkeä odotettukin, että saa elää muutenkin kun matkalaukusta. Kuten myös sitä kuukauden hotellijakson jälkeistä ensimmäistä yötä kun saimme kaikki nukkua ihan omassa huoneessa oman oven takana. Lämmitys ei vissiin täällä ihan joka talossa toimi, joten toisilla yö oli huomattavasti heikompi ku toisilla. Mutta onneks jo seuraavana päivänä selvis, että muitakin kämppiä on joista valita ja toivottavasti huomenna ollaan kaikki tyytyväisiä (huominen on muuten tässä maassa ehdottmasti yleisin päivän asioiden ’hoitumiselle’). Kokoa näissä kyllä on sen verran, että jokaiselle pitäisi omaa tilaa löytyä. Selvisi myös, että ihan uudet alunperin meille tarkotetut asunnot valmistuukin vasta kuukauden päästä (tai siis mikä täällä nyt se kuukauden pituus on...). Ja niin, sitä nettiyhteyttä ei tosiaan ole... työn alla... mutta onneks tässä on lähellä erittäin siistin olonen ostari, joiden kahviloissa voi käyttää omaa läppäriä.

Kotona!

Nizniin saavuttu hengissä ja hyvissä voimin. Hieno halli, mukavan olonen kaupunki ja asunnot hyvin asuttavia.. ja jatkoa seuraa....

Jekaterinburg

Kaikkien näiden oleskelupaikkojemme jälkeen saapuminen Jekaterinburgiin oli eka todella ei-niin-positiivinen yllätys. Ensinäkemältä paikka oli aivan kauhee. Aikaisemmin joukkue on kuulemma majoittunut, harjoitellut ja pelannut keskustan tuntumassa, mutta nyt oltiinkin jossain paikallisessa treenikeskuksessa todella metsän keskellä. Paikka oli kaikille uusi, joten alussa hetki pyörittiin. Pian selvisi, että koppi tuleekin vasta peliin, joten alussa kamat mukaan hotelli(?)huoneeseen ja siellä vermeet niskaan. Lienee sanomattakin selvää, että netistä tms. on turha edes haaveilla.

Kuitenkin, kaikkeen tottuu. Täällä jopa tuntuu, että asioihin tottuu vähän turhankin nopeasti. Pelaamassa täällä kai oltiin, ja siihen tarvittavat paikat kyllä löytyi. Vastus oli huomattavasti edellistä kovempi (joukkue tuntui muuten myöskin asuvan täällä ja jos jatkuvasti niin tekevät niin varmasti ainakin karaistuneita ovat), mutta meillä peli kulki todella hyvin. Eka pelin tulos 8-0, Karo oli taas tulessa tehden neljä maalia ja suomalaisista lisäksi Koija teki yhden. Toka ottelu olikin sitten mielenkiintoinen. Tunteet taisi kuumentua pahemminkin kun jäähyjä ei tullut juuri mistään ja lopussa jäähyaition puolella istui viis meikäläistä ja kuus vastustajaa, minkä lisäksi niiltä oli jo kaks lähteny koppiin asti. Pahemmilta loukkaantumisilta kuitenki vältyttiin ja tulos siinäkin meille lopulta 8-0. Viimesessä erässä repes.

Välipäivänä ei lähdetty täältä mihinkään vaan käytiin pelaamassa paint ballia kun paikat on tossa heti asuntolan vieressä. Varotoimenpiteet ei nyt ehkä ihan sitä luokkaa mitä ne Suomessa esimerkiksi saattaisi olla, mutta sitäkin hauskempaa oli! Ajanvietteenä muutenkin on ollut lähinnä leffat, lukeminen ja hengailu, joten kieltä on täällä tullut opeteltua todella ahkerasti ja hyvin hyvin positiivinen fiilis on siitä, että keskusteluja ja asioita pystyy jo ihan oikeastikin hoitamaan.

Viimenen peli meinasi menna tiukaksi. Tulos kolmannen eran alussa oli viela 2-1, mutta voitimme lopulta 6-1. Hyva reissu siis loppujen lopuksi kokonaisuutena. Innolla odotamme vihdoin paasya Nizniin ja "kotiin".

Matkalla

Välillä oon ajatellu, että meidän mökkitie Suomessa on kuoppainen. Mutta kaikki on suhteellista ja se epätasaisuus ei ole mitään verratuna tän maan teihin. Bussimatka Tseljabinskista Jekaterinburgiin tuntui vähän samalta kuin ehkä tuntuisi ajaminen normihenkilöautolla rappusia alas. Paitsi etten heti keksi niin pitkiä rappusia, että matka alas kestäisi yhtä kaun kuin tämä reilu kolmetuntinen. Jatkossa en tule ikinä hermostumaan Suomessa tehtävistä tietöistä vaikka se kuinka aiheuttaisi ruuhkaa juuri minun matkalleni.












Tauko on osa matkaa....



Tseljabinskissä voitettiin myös kolmas ottelu, Nora teki yhden ja Karo yhden. Jokaisessa pelissä oli eri tuomarikolmikko. Ei täällä ihan uusilla kansainvälisillä säännöillä vielä pelata, mutta ei mitään ihan järkyttävää koukkimistakaan. Vastustajilla oli muutama ihan taitava yksilö, mutta kokonaisuutena olimme selkeästi parempia.

Kolmen peli- ja yhden treenipäivän jälkeen eilinen oli vapaata. Kävely kaupungilla osoitti, että paikka ei ollut ollenkaan hassumpi. Yleisesti oli selkeästi siistimpää kuin Moskovassa ja ihmiset olivat huomattavan ystävällisiä. Kaupoissa ja kahviloissa oltiin hyvin palvelualttiita ja ihmiset tuntuivat ymmärtävän paremmin kieltäkin (lue:eivät hermostuneet jos ei heti menny täydellisesti oikein). Lisäksi lähes kaikkien liikkeiden ovessa oli luottokortin käypäisyydestä kertova tarra, mikä oli ehkä vähän yllättävää Moskovan kokemusten jälkeen. Luksustuotteista ja pitkistä saappaista pitäville tää maa on todellinen ostosparatiisi ja kenkäkauppoja on aika vaarallisen tiheään... kulta on värinä kuulemma tän hetken kuumin juttu ja niinpä meidän fashionbabe Karo on jo ehtinyt sellaiset ostamaan.




Kenkäkauppojen lisäksi huomion on kiinnittänyt kirjastorakennusten massiviisuus ja komeus sekä jättimäiset muistopatsaat, joista moni esitää Leniniä.

Chelyabinsk

Yölennot tuntuvat täällä olevan kohtalaisen suosittuja tai sitten niitä lentoja vaan on niin paljon, että yönkin tunnit on käytettävä tehokkaasti hyväksi. Lähdimme Moskovasta Tseljabinskiin kello 23.00 eli aikaan, jolloin lentokenttä todellakin kuhisi ihmisiä. Lähtevien lentojen taulu oli täynnä läpi yön tuntien ainakin aamuneljään. Eipä niille tauluille olisi lentoja enempää kuin viideksi tunniksi eteenpäin mahtunutkaan. Sisäisten lentojen kenttä on kyllä kokenut täydellisen muodonmuutoksen sitten viime vierailuni (-96). Nyt näytti melkosen uudelta ja kaupungin kansainvälistä kenttää huomattavasti siistimpi.

Päivän treenit, kamojen pakkaus ja paikasta toiseen juokseminen oli onneks väsyttäny sen verran, et unta ei edes siinä jännitystilassa paljon tarttenu houkutella kun Tupoleviin pääsi lopulta istumaan. Koija siinä jossain vaiheessa nousua oli epäillyt ollaanko vielä nousuasennossa ja Karon ikkunapaikasta siipien kohalla en todellakaan ollut kateellinen. Jos laskutumisen aikaan ei olisi ollut hereillä niin siihen tärinään olisi kyllä viimeistään herännyt. No, perille päästiin, ei nyt niin ajoissa, mutta kuitenkin. Tseljabinskin kenttä on pieni ja hyvin venäläinen. Samoin oli meidän bussi... Aikaero Moskovasta on kaks tuntia, joten paikallista aikaa päästiin lopulta nukkuun siinä puol kuus aaamulla ja seuraavan päivän peli yhdeltä. Pidempäänkin olisi uni aamulla maittanut.

Ottelu pelattiin mielenkiintosessa paikassa, pikaluisteluhallin keskikaukalossa. Eurooppalaisia luistelijoita ei ainakaan asuista päätelleen näkynyt, mutta RUS trikoiden lisäksi oli ainakin Kazakstanin ja Valko-Venäjän edustusasuja. Tuomarityöskentely oli hyvin mielenkiintosta. Päätuomari käytti perin kansainvälistä elekieltä jo alkuverrassa kun hän Noralle halusi ilmoittaa, että turha sitten yrittää mitään. Herra tosiaan sitten myös toimi eleidensä mukaan ja kyllähän niitä jäähyjä aika mielenkiintosesti tuli. Vastustaja ei esittänyt kovin häikäsevää peliä, ja ottelu päättykin meidän 8-0 voittoon. Toisen päivän pelissä Karo loisti neljällä maalillaan, lopputulos meille 10-1.

Rakennekynsilla pelaaminen voi joskus olla kivuliasta..

(Kuvassa kenttamme viides jasen Julia)